Mietin, että jos saisin valita,
toivoisin aurinkoisen päivän.
Sellaisen, mitä oli viime kesänä.
Että aamulla mentiin ulos, levitettiin viltit nurmikolle,
otetiin tyynyjä ja lehtiä,
kannettiin kannu kaupalla vettä ja mehua paviljongiin,
tehtiin pirtelöä, koska oli liian kuuma, jotta ruoka maistuisi.
Jumpattiin pihalla, lutrattiin vedellä.
Vesi lämpesi tynnyreissä ja niissä oli lasten hyvä leikkiä.
Toivoisin muutamia ihania ystäviä seuraksi,
niitä, joiden kanssa voi nauraa vatsat kippuralla,
tai sitten vaan olla ja se on riittää.
Sellaisina päivinä pihatuoleille nosteltiin aamusta pehmusteet,
terassilla oli matot ja pöydillä liinat.
Siinä ne saivat olla iltaan asti,
ja joskus seuraavaankin päivään.
Ei tullut sade eikä tuuli.
Sitä minä todella toivoisin.
Toivon kesämekkoja ja bikinikelejä,
ja sitä kiireetöntä olemista.
Sadepäivinä saa tehtyä,
sekin on hyvä.
Tekemistä riittää.
Silti valitsisin pihapäivän.
Välillä olen hyvin onnellinen tästä talosta,
remontista ja siitä, että pystytään ja osataan itse.
Tänä kurjana kesänä olen muistanut rakastaa tätä elämää nähnyttä taloa taas hurjasti enemmän.
Rakastanut sen lämpöä, äänten imemiskykyä.
Välillä en rakasta.
Toinen Kappa (by Veera Välimäki) valmistui viime yönä.
Se on edellistäkin parempi.
Sitä ei vaan voi ottaa harteiltaan,
ei ainakaan silloin kun ulkona sataa
ja valvominen saa vilun väreilemään kropassa.
Poika keittää nuudelia,
minun lautasellani on herkullinen salaatti.
Me puhutaan taas siitä,
miksi vihreitä pitäisi syödä paljon.
Kyllä se tietää,
kuuntelee silti
ja lopulta syö vähän.
Äidin mieliksi.
Jonain päivä ehkä ymmärtää senkin,
että omaksi parhaaksi sen tekee.
Piupau
