Pirtinpöydän uusi pinta, Vintage paint

Joihinkin huonekaluihin syntyy rakkaussuhde,

sellainen,

 ettei niitä voi hävittää, vaikka mikä olisi.

Pirtinpöytä on vanhempieni tupaantulijaislahja,

saivat se isäni sisarusparvelta 

muuttaessaa juuri valmistuneeseen omakotitaloon.

Pöydän ääressä on siis eletty lapsuuden leppoisat päivät,

siinä on syöty ja tehty läksyt, pelattu lautapelejä, pirretty ja mitä vielä kaikkea.

Sen pinnalle on katettu rippiherkut, ylioppilasjuhlallisuudet ja kihlakahvit.

Monet hienot hetket.

Nyt pöytä on ollut meillä jo pitkään.

Se on jämäkkä mäntypöytä,

tehty käsityönä oulun vankilassa.

Rakas ja ruma.

Sitä se oli,

mutta ei ole enää.

Lakkapinnan hionta on se kamaluus, 

joka on siirtänyt pöydän maalausta kaikki nämä vuodet.

Ja sitten löysin Vintage paint maalit.

Maalaisin suotaan vanhan ja huonokuntoisen lakan pälle,

ensin kahteen kertaan pohjamaalilla (sealer), 

sitten kahteen kertaan kalkkimaalilla (natural vhite)

ja lopuksi hieroin vielä kaksi kerrosta antiikkivahaa pintaan.

Maali kuivuu nopeasti ja on hajuton,

maalasin pöydän ihan vaan tässä keittiössä,

maali ei roisku, eikä valu.

Pöydän pinta on kalkkimaisen pehmeä,

ei siis mikään "helppo pitää puhtaana" pinta.

Se on kaunis.

Valoisa.

Sen jokainen ajan saatossa tallentama koko näkyy,

niin kuin pitääkin.

Rakkaus jatkuu.

Iloista viikkoa!

Piupau

Pellavan pehmeyttä

Sataa vettä, sumua ilmassa.

Olen puhdistanut vattuja,

olen pussittanut vattuja,

olen keittänyt vattusoppaa, 

olen keittänyt vattuhilloa 

ja keittänyt vielä vähän lisää vattuhilloa.

Niin,

ja ennen sitä,

silloin kun ei vielä satanut,

olen poiminut ämpäri kaupalla vattuja.

Oi, oi,

kylläpä niitä olikin paljon.

Pellavalangasta kudottu neule on mukava päällä.

Se on niin pehmeä ja sopivan lämpöinen.

Lanka oli mukavaa kudottavaa ja isoilla puikoilla neule valmistui nopeasti.

Tähän kokeilin ensimmäistä kertaa lyhennettyjä kierroksia kaula-aukon muotoiluun.

Pikkaisen piti pohtia ja rapsutella korvantaustaa,

mutta onnistuihan se sitten lopulta ihan kivasti. 

Ylhäältä alas,

samalla vanhalla tyylillä.

Tänään on meidän hääpäivä!

Mennään syömään ja elokuviin.

Juuri nyt,

se tulee niin tarpeeseen.

Sadekaan ei haittaa.

Piupau

Kaivauksia

Lämpö on tullut.

Ja syksy.

Iltaisin on niin pimeää, 

ettei löydä reittiä öisillä pissareissuilla.

Aamu oli kirpeä.

Pitkien vapaiden jälkeen hyppy arkiseen aamuun.

Lämpömittari näytti neljää astetta.

Pienimmäinen palasi pieneltä lomalta, 

pääsi tuttavaperheen matkassa huvipuistoilemaan.

Voi sitä iloa.

Mustikat maistuvat sateelta.

Muutama pieni retki metsään on jo tehty.

Saalis ei ole ollut suuri,

mutta siteäkin tärkeämpi.

Kesä, jota ei tullut oli ehkä kamalin ikinä.

Kaivinkone on myllännyt kukkapenkissä,

uusi pyörätie tekee tuloaan.

Joak ikinen arkiaamu olen herännyt koneiden jyskeeseen.

Tontti tien alle on lunastettu jo aikoja sitten,

joten omaansa kaivavat,

eikä valittaa voi.

Itku tulee usein,

 kun ohi kävelee,

kun tulee kotiin ja kun aamulla herää.

Ei vaan voi muuta.

Piupau

Jos saisin valita.

Mietin, että jos saisin valita,

toivoisin aurinkoisen päivän.

Sellaisen, mitä oli viime kesänä.

Että aamulla mentiin ulos, levitettiin viltit nurmikolle,

otetiin tyynyjä ja lehtiä,

kannettiin kannu kaupalla vettä ja mehua paviljongiin,

tehtiin pirtelöä, koska oli liian kuuma, jotta ruoka maistuisi.

Jumpattiin pihalla, lutrattiin vedellä.

Vesi lämpesi tynnyreissä ja niissä oli lasten hyvä leikkiä.

Toivoisin muutamia ihania ystäviä seuraksi, 

niitä, joiden kanssa voi nauraa vatsat kippuralla, 

tai sitten vaan olla ja se on riittää.

Sellaisina päivinä pihatuoleille nosteltiin aamusta pehmusteet, 

terassilla oli matot ja pöydillä liinat.

Siinä ne saivat olla iltaan asti, 

ja joskus seuraavaankin päivään. 

Ei tullut sade eikä tuuli.

Sitä minä todella toivoisin.

Toivon kesämekkoja ja bikinikelejä,

ja sitä kiireetöntä olemista.

Sadepäivinä saa tehtyä,

sekin on hyvä.

Tekemistä riittää.

Silti valitsisin pihapäivän.

Välillä olen hyvin onnellinen tästä talosta, 

remontista ja siitä, että pystytään ja osataan itse.

Tänä kurjana kesänä olen muistanut rakastaa tätä elämää nähnyttä taloa taas hurjasti enemmän.

Rakastanut sen lämpöä, äänten imemiskykyä.

Välillä en rakasta.

Toinen Kappa (by Veera Välimäki) valmistui viime yönä.

Se on edellistäkin parempi.

Sitä ei vaan voi ottaa harteiltaan, 

ei ainakaan silloin kun ulkona sataa

ja valvominen saa vilun väreilemään kropassa.

Poika keittää nuudelia,

minun lautasellani on herkullinen salaatti.

Me puhutaan taas siitä,

miksi vihreitä pitäisi syödä paljon.

Kyllä se tietää,

kuuntelee silti

ja lopulta syö vähän.

Äidin mieliksi.

Jonain päivä ehkä ymmärtää senkin,

 että omaksi parhaaksi sen tekee.

Piupau