Kerran vielä, pojat

Sairastuin alkuvuodesta astmaan,

vaikeaan sellaiseen. 

Vaikka kuinka päätin selvitä,

osa minua katosi. 

Ei ollut oikein sanoja annettavaksi,

 ei mitään sellaista, 

millä olis lopulta väliä. 

Kun ei oikein jaksanut puhua,

kirjoittaminenkin tuntui valheelta. 

Syksy on ollut kauniimpi kuin koskaan,

olen nähnyt värit paremmin.  

On ollut aikaa katsoa. 

Kesä meni, 

oli tärkeät juhlat

 joiden yli läheiset rakkaat kantoivat minut, 

kun en itse selvinnyt. 

Oli pieniä askelia ja isoja pudotuksia. 

Lanka

 ja rakkaus neuleisiin on pitänyt päivät kulkevina. 

Aijon parantua, mutta se ottaa aikaa,

enemmän kuin mitä kukaan osasi edes pelätä. 

Viimeisinä viikkoina,

 olen huomannut sanovani useaan otteeseen

 eri asiayhteyksissä,

 että en muista, 

kato minun blogista. 

Miten mahtava päiväkirja tämä onkaan. 

Siksi täällä. 

Minun on ollut sinua ikävä!

Piupau